Torstai 5.8. klo 18.00

Westminsterin arkkihiippakunnan arkistonhoitaja, kirkkoherra Nicholas Schofield viettää vanhamuotoisen messun Pyhän Henrikin katedraalissa torstaina 5.8.2010 klo 18.00 alkaen. Messun jälkeen tapaaminen seurakuntasalissa. Tervetuloa!

The archivist of the Archdiocese of Westminster, Fr. Nicholas Schofield will celebrate a Holy Mass in the Extraordinary form of the Roman Rite in Saint Henry's Cathedral on Thursday, August 5th, at 18.00. After Mass, there is a meeting in the parish hall. Welcome!

Vanha messu joka seurakuntaan!

Paavin liturgiseen lähipiiriinsä nostama professori mons. Nicola Bux on antanut erinomaisen haastattelun, jossa hän pureutuu moniin tärkeisiin kysymyksiin.

Mons. Bux muun muassa esittää, että vanhaa messua pitäisi viettää kaikkina juhlina ei vain kaikissa katedraaleissa vaan myös kaikissa seurakunnissa:

However, only through a wider diffusion of the old Mass will this “infection” of the new Mass by the old be possible. Therefore, the reintroduction of the “classical” Mass – if you will allow me the expression – may be a factor of great enrichinment. It is necessary to facilitate a regular Sunday [festiva] celebration of the traditional Mass, at least in every cathedral of the world, but also in every parish. This would help the faithful get used to Latin and to feel themselves part of the Catholic Church. And as a practical matter, it would help them participate in Masses held during international gatherings at [various] shrines.

Haastattelu on luettavissa täällä: englanniksi - italiaksi.

Laitan tähän perään vielä linkin erinomaiseen Ecclesia Dei -komission sihteerin pitämään esitelmään: italiaksi.

Vanhaa messua elokuun alussa

Helsingissä vierailee elokuun alkupäivinä (2.-6.8.) äitinsä kanssa englantilainen kirkkoherra Nicholas Schofield, joka on myös Westminsterin arkkihiippakunnan arkistonhoitaja. Hän on toivonut voivansa viettää vanhaa messua (luultavasti katedraalin kappelissa) ainakin melkein joka päivä. Tarkemmista ajankohdista ilmoitetaan niiden selvitessä.

Kolme vuotta Summorum Pontificumia

Heinäkuun seitsemäntenä vietettiin paavin legendaarisen motu proprion kolmatta vuosipäivää. Summorum Pontificumin toteuttaminen alkoi syyskuun neljäntenätoista. Paavi pyysi tuolloin piispoille lähettämässään kirjeessä, että kolmannen vuoden päättyessä piispat raportoisivat siitä, miten motu proprion toteutus on sujunut. Sitä on tarkoitus tässä lyhyesti miettiä.

Mikä on paavin tahto ja laki? Yksinkertaisesti se, että kuka tahansa katolinen pappi, joka pystyy viettämään vuoden 1962 messukirjan mukaista messua, saa viettää sitä ilman, että hänen täytyisi siihen pyytää erikseen lupaa piispalta. Jokainen pappi voi tehdä niin yksityisesti, ja kirkkoherra voi koska tahansa päättää viettää osan seurakuntamessuista vanhassa muodossa.

Tämä on universaali laki, joka menee yli paikallisen lain. Näin ollen piispat eivät itse asiassa voi kieltää pappejaan viettämästä messua vanhassa muodossa puhumattakaan siitä, että he voisivat estää vanhan messun viettoa säännöllisesti seurakunnissa.

Paavin ja Vatikaanin liturgiakongregaation ilmeinen toive on, että vanhaa messua vietettäisiin säännöllisesti melkeinpä kaikissa seurakunnissa, ei tietenkään yksinomaan, vaan osana seurakuntien messutarjontaa. Se ei hajota vaan rikastuttaa seurakunnan liturgista elämää.

Käytännössä kuitenkin eri puolilla maailmaa Summorum Pontificumin toteuttaminen on ollut monin paikoin hyvin hankalaa. Monissa hiippakunnissa on vanhan messun viettämisestä tehty lähes mahdotonta. Vaikka papilla on siihen oikeus, on piispalla kuitenkin oikeus päättää siitä, mitä pappi ylipäänsä saa tehdä ja missä. Jos pappi ei sopeudu esimiehensä tahtoon, hänet siirretään muualle, jopa alennetaan. Harva on valmis taistelemaan ylempiänsä vastaan ja saamaan oikeutta Roomasta käsin.

Vastarinnasta huolimatta Summorum Pontificumin vaikutus on ollut positiivinen. Vanhojen messujen määrä maailman eri maissa on yleisesti ottaen kasvanut, jopa kaksin- tai kolminkertaistunut. Yleensä siihen osallistuu nuoria perheitä, joissa on lapsia ja jotka haluavat myös saada selkeää, perinteistä katekeesia. Niin, ei vanha messu ole vain messu, vaan se symboloi paljon suurempaa tarvetta, tarvetta päästä osalliseksi kristinuskon suurista salaisuuksista, jotta kristitty voisi elää tässä maailmassa, ehkäpä paremminkin tästä maailmasta piittaamatta, täysimittaista kristillistä elämää.

Miten Suomen naapurimaissa asiaan suhtaudutaan? Norjassa paavin motu proprio ei ole hiippakuntatasolla saanut paljonkaan liikettä, mutta Oslon hiippakunnassa on kuitenkin ainakin pari pappia, jotka sitä viettävät avoimesti ja melko säännöllisesti. Molemmat ovat syntyperäisiä norjalaisia.

Tanskassa muuan syntyperäinen tanskalainen pappi viettää messua säännöllisesti Kööpenhaminassa, lisäksi maassa vierailee pappeja ulkomailta. Myös Kööpenhaminen piispa on itse viettänyt vanhaa messua ainakin kahdesti.

Ruotsissa vanhaa messua vietetiin Pyhän Erikin katedraalissa jo ennen motu propriota. Sittemmin Tukholmassa vietetään messua edelleen, mutta sen lisäksi maassa vierailee säännöllisesti pappi Kristus-Kuninkaan instituutista ja Göteborgissa vanhaa messua vietetään seurakunnassa joka sunnuntai samoin kuin kaupungin lähellä sijaitsevassa fransiskaaniluostarissa. Viimeisimmät tiedot kertovat Kristus-Kuninkaan instituutin olevan tulossa pysyvämminkin Ruotsiin.

Virossa Valgan kirkkoherra isä Ivo Õunpuu viettää seurakunnassaan vanhaa messua joka päivä. Sunnuntaisin on myös Novus Ordo. Niin ainakin olen joskus saanut ymmärtää. Tallinnassa vanhaa messua viettää ainakin kuukausittain katedraalin kirkkoherra, isä Alfonso Di Giovanni, joka kuuluu neokatekumenaaliseen tiehen. Kuuleman mukaan kaupungin Opus Dei -papeista ainakin joku on opiskellut vanhan messun viettämistä.

Entä Suomessa? Gregorius-yhdistyksen ja monien kiinnostuneiden avulla maassamme on käynyt kymmenkunta kertaa pappi ulkomailta, lähinnä Pyhän Pietarin veljeskunnasta, viettämässä vanhaa messua. Näihin vierailuihin on mahtunut myös kaksi kastetta. Vierailuihin ei ole saatu rahaa eikä tukea hiippakunnalta eikä seurakunnilta, pois lukien sitä, että Tampereella vierailija on otettu avosylin vastaan ja että hän on yleensä, tosin ei aina, saanut majoittua katedraaliseurakunnan pappilaan tai Studium Catholicumiin. Studiumissa isä Antoine Lévy OP viettää vanhaa messua aina silloin tällöin, mutta rehellisesti on sanottava, ettei paikan kappeli ole vanhaan liturgiaan erityisen sopiva. Turussa puolestaan kirkkoherra Peter Gebara SCJ on Maltan ritarien painostuksesta opetellut ja viettänyt vanhan messun muutaman kerran. Tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään Suomen papeista halua viettää vanhaa messua säännöllisesti seurakunnissa, ei edes kerran kuukaudessa tai joka toinen kuukausi.

Käännyttyään piispan puoleen Gregorius-yhdistys sai kuulla, että olisi myös piispan toive, että säännöllinen vanhan messun vietto voisi toteutua katedraalissa. Edes kerran kuukaudessa. Tämä tuntuu kuitenkin edelleen ylitsepääsemättömän vaikealta, ellei hiippakunta ole valmis ottamaan vastaan ja vastuulleen vierailijoiden kutsumista säännöllisesti ulkomailta tai jopa kutsumaan esimerkiksi Pyhän Pietarin veljeskunnan Suomeen pysyvämmin. Suomen tilanteen tuntemushan on jo veljeskunnan piirissä olemassa, ja heidän kenraalinsa on jo näyttänyt vihreätä valoa ajatukselle auttaa hiippakuntaa säännöllisin vierailuin useita kertoja vuodessa.

Jos siis totta puhutaan, Summorum Pontificum on toki tuonut vanhan messun maamme katolilaisten tietoisuuteen, mutta harvojen vierailujen varaan on vaikea saada rakentumaan mitään hengellisesti kasvavaa yhteisöä. Sitä varten tarvitaan lisää säännöllisyyttä ja hiippakunnan myönteistä suhtautumista ihan konkreettisella tavalla.

On katolisen kirkon ylimmän opetusviran tahto, että uskovat pääsevät osallistumaan niihin liturgisiin rikkauksiin, joita vanha liturgia tarjoaa. Toivottavasti myös paikallisella tasolla tämä ymmärrettäisiin. Mikäli vanhaan liturgiaan osallistuminen on jatkossakin näin hankalaa, voimme vain odottaa sitä, että siitä kiinnostuneiden uskovien joukossa negatiivinen mieliala kasvaa ja luottamus omiin paimeniin vähenee. Onko se sielujen parasta ajatellen hyvä vaihtoehto?

(Mikäli yllä mainitut tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä, pyydän, että korjaisitte niitä kommentoimalla.)

Kesäillan iloksi

Joitakin aikoja sitten Rooman täyteen yhteyteen palanneet transalpiiniredemptoristit ovat saaneet paljon myönteistä julkisuutta myös täysin sekulaarissa mediassa. Seuraavassa parikymmenminuuttinen raportti vierailusta veljien luona:

Hiljaisuudesta

Joskus messussa tuntuu siltä, kuin hiljaisuus olisi pelottavaa. Ehkä se joskus onkin, mutta eikö juuri hiljaisuudessamme sydämemme parhaiten kuule, mitä sanottavaa Jumalalla on?

Isä Finiganilla on varsin mielenkiintoinen kirjoitus hiljaisista hetkistä messussa. Kannattaa lukea:

http://the-hermeneutic-of-continuity.blogspot.com/2010/06/different-kinds-of-silence-at-mass.html

Mitä kirkko tekee, tavoittelee?

Yhdessä Itämeren rantamaassa asuva katolilainen esitti eräässä keskustelussa hankalan kysymyksen: Mitä kirkko tekee? Mitä se oikein tavoittelee? Alla osa keskustelusta, joka kysymyksestä seurasi ja jota pääsin seuraamaan:

Kysymys on hyvä, ja siihen voidaan vastata monella eri tavalla. Kysyjän tarkoitus oli tiedustella, mikä kirkon elämässä ja toiminnassa todella on tarpeellista ja vastaako käytäntö sitä, mitä tavoitellaan.

Salus animarum suprema lex. Sielujen pelastus on ylin laki. Jos lähdemme tästä ajatuksesta liikkeelle, voisimme ajatella, että kirkon pitäisi nimenomaisesti julistaa ja puolustaa totuutta, viettää vapaasti sakramentteja - olettaen tietysti, että me ihmiset vielä uskomme, että sielujen pelastus on jotakin todellista ja että se silloin myös tarvitsee jotakin todellista "ravintoa": rippiä ja eukaristiaa. Edellytys tälle on vielä se, että me ihmiset opimme ymmärtämään, mistä ripittäydymme ja mitä eukaristia merkitsee. Siihen tarvitaan julistusta, opetusta.

Hyvä näin. Uskonnonvapaushan takaa tämän kaiken? Kyllä ja ei. Elämme toisaalta kuitenkin ajassa, jolloin autenttinen katolinen elämä on maallistuneen ja joskus vihamielisenkin yhteiskunnan keskellä yhä vaikeampaa. Tulemme lähemmäs konkretiaa. Jos kohta voimmekin osallistua kirkon elämään, ei enää ole niin varmaa, että kirkko uskaltaa julistaa yksinkertaisesti ja selvästi.

On kysyttävä, miksi kirkon sanoma jää monesti vaisuksi, hiljaiseksi, epäselväksi, kaksimerkityksiseksi. Onko syynä se, että sitä ei enää osata kuunnella, vai se, että sitä ei haluta julistaa selvästi? Luultavasti kumpikin.

Keitä kirkko, jos tämä näkemys vastaa todellisuutta edes osittain, silloin kuvittelee palvelevansa? Haluaako se säilyttää yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa ja saada hiljaisen hyväksynnän sekulaarin maailman edessä? Vai haluaako se riskeerata maallisen merkityksensä ja valtansa totuuden puolesta?

Ikävä kyllä monesti näyttää siltä, että kirkko on enemmän kiinnostunut ja huolissaan edellisestä kuin jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Sillä emmehän voi sanoa, että nyky-Euroopassakaan kaikki olisi kristillisen uskon ja moraalin kannalta niin hyvin, ettei ristiriitaa kirkon ja maailman oikeudenmukaisuuskäsityksen välillä olisi. Totta, tasa-arvo on edistynyt, mahdollisuudet ovat tasoittuneet eri yhteiskuntaluokkien välillä jne., mutta samaan aikaan olemme tulleet kylmiksi ja laskelmoiviksi hyötyhirviöiksi, jotka hyväksyvät abortit, homoliitot ja vapaan seksin, jotka viis veisaavat ylikansallisten yhtiöiden kyseenalaisesta toiminnasta.

Kirkko sanoo aivan oikein, että se haluaa puolustaa ihmiselämää, perinteistä perhettä jne. Miten se tämän tekee, on kuitenkin toinen kysymys. Voitaneen sanoa ilman erityistä piikittelyn tarvetta, että olisi aika siirtyä sanoista tekoihin. Sanat eivät riitä. Ja jos kirkon valta maalliseen päätöksentekoon nähdenkin on vähän niin ja näin, niin ehkäpä olisi aika vähintäänkin puolustaa ja tukea ja auttaa niitä katolisia perheitä, jotka vielä ovat ja haluavat elää kirkon yhteydessä. Ja kasvattaa lapsensa kirkon uskossa. Ehkäpä pitäisi uudelleen miettiä kirkon toimintatapoja ja sitä, mitä ja millä tavalla kirkko tarjoaa tätä "suojaa".

Ovatko kirkon toimintamuodot, ovatko kirkon toimintojen muodot todella omiaan tukemaan ja vahvistamaan uskossa kasvamista? Tänä päivänä näyttää joskus siltä, että löyhä yhteisöllisyys on tärkeintä, mitä kirkko voi saavuttaa. Puhutaan ympäripyöreitä, vietetään messu ja sakramentit varsin yksinkertaisella tavalla eikä ajatellakaan, että liturgiassa voitaisiin tavoitella "korkeampia" asioita, vaikka juuri ne voisivat ravita monia luottamaan ja uskomaan ja saamaan voimaa maallisessa maailmassa elämistä varten.

Kirkolla on tarjottavanaan paljon enemmän, paljon korkeampaa ja kauniimpaa, kuin mitä se tänään antaa. Kenelle sitä säästellään? Kenen uskoa ja luottamusta lisää se, ettei täydessä mitassa ja laajuudessa tarjota sitä, mitä tarjottavaa on? Vai onko se jotakin salatietoa, jota halutaan tarjota vain valituille?

Mistä tässä kaikessa on kyse? Eikö kirkko usko sanomaansa? Eivätkö pappimme ja piispamme usko siihen, mitä he edustavat, Häneen, jonka persoonassa he sakramentteja viettävät? Toivottavasti niin ei ole.

Tällä tavalla tuo keskustelu suurin piirtein eteni. Ehkä se oli luonteeltaan pessimistinen? Ehkä se oli aavistuksen liioitteleva? Ehkä siihen osallistuneet eivät vain ole ymmärtäneet asioita oikein?

Toisaalta Herra itse sanoi: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampun jalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville" (Matt. 5:14-15).

Miten hyvin kirkko tänään vastaa tuohon viisauteen, siihen voimme yksittäin ja yhdessä aina yrittää vastata. Siihen meidän pitää vastata.

No comments

Sakramentti kotiin?

Ruotsissa käydessäni osallistuin suureen pontifikaalimessuun. Palatessani paikalle kommuuniolta, huomasin, kuinka muuan nuori nainen piti sormissaan pyhää hostiaa siitä huolimatta, että kaksi miestä yritti puhua hänelle järkeä. Pitkän hetken jälkeen, nainen lopulta suostui syömään hostian.

Messun jälkeen ruotsalainen pappi jutteli naisen kanssa. Nainen oli halunnut viedä sakramentin kotiin palvottavaksi. Kuinka kaunis tavoite, mutta kuinka hurja ajatus!

Kommuunio on nautittava välittömästi. Kenelläkään ei ole oikeutta viedä sakramenttia kirkosta pois. Sakramentin väärinkäyttö on ehdottomasti tuomittava. Sehän on ihan oikea sakrilegio sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämä tapahtuma antaa jälleen yhden esimerkin ja syyn lisää sille vaatimukselle, että käsikommuuniosta on luovuttava.

Sanoista tekoihin

Aivan kuin kuiskaus olisi kuultu. Turussa on otettu käytännöksi jakaa kommuunio kahdessa muodossa niin, että pappi upottaa pyhän hostian kalkkiin ja antaa sitten kommuunion kielelle.

Tämä on erinomainen ratkaisu.

Ensinnäkin siinä toteutuu kommuunio kahdessa muodossa, mikä joillekin on tärkeää.

Toisaalta kielikommuunio on aina hyvin kunnioittava tapa vastaanottaa kommuunio. Siinä eukaristia ei ole vain ateria (leipä, jota revitään paloiksi ja syödään käsin) vaan todellakin jotakin yliluonnollista, kun me voimme ottaa vastaan Herran ruumiin sielumme ravinnoksi, ilman että meidän täytyy sitä käsin edes koskea — papin kädethän juuri on pyhitetty siihen tehtävään. Eihän käsikommuuniosta ulkoisesti ollenkaan aina välity pyhyys ja arvokkuus — Jumalan kohtaaminen. Uskovien sisäistä valmiutta en arvioi. Mutta onhan selvä, että jos jotakuta rakastaa paljon, hänelle haluaa näyttää parastaan.

Tämä tapa myös lähentää meitä merkittävästi ortodokseihin, jotka saavat kommuunionsa lusikalla molemmat muodot sekotettuina. Siitä tavasta olisi kiva kuulla lisää.

Onnittelut Turun seurakunnalle, joka on tehnyt hienon ratkaisun! On helppo uskoa, että se kasvattaa ei vain nykyisiä vaan myös tulevia katolilaisia yhä suurempaan eukaristiseen hurskauteen. Ja se, jos mikä, on tärkeää.