Hyvät ystävät, eilen kävin pitkän keskustelun yhden väliamerikkalaisen papin kanssa. Aiheena oli liturgia. Monet asiat miellyttivät minua paljon, mutta yksi jäi vaivaamaan. Tuon papin mielestä on nimittäin mahdotonta kuvitella, että messua vietettäisiin latinaksi ja gregoriaanisen laulun voimin missään muualla kuin Keski-Euroopassa. Hän ei itse vastusta kumpaakaan, pitää niitä kauniina asioina, mutta samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei kansankieli eikä kansalliset kulttuuripiirteet, tietysti varsinkin musiikki, ole mihinkään poistettavissa tai oikeastaan edes asetettavissa rinnan latinalais-gregoriaanisen messun kanssa. Hänen mielestään tämä ei ole ongelma.
Minun mielestäni se on ongelma.
Tuon papin mielestä on mahdotonta odottaa, että kansa Afrikassa, Aasiassa tai lat.-Amerikassa oppisi enää latinaa. Ikään kuin latinan osaaminen olisi välttämätöntä, kun LATINALAISEN riituksen messuun osallistutaan. Hän sanoi myös, ettei kirkko pysty siihen, ei ole resursseja, ja siksi latinan opettaminen on yhteiskunnan tehtävä: jos se ei siihen pysty tai sitä halua, silloin kansa ei osaa latinaa, ja silloin kirkko ei voi kuvitellakaan, että messuja vietettäisiin latinaksi.
Kysyn itseltäni, miksi viimeisen tuhannen vuoden ajan, jolloin Euroopassakaan kukaan tavallinen ihminen ei puhunut enää latinaa, silti on kirkon kirjoihin merkitty tuhansia pyhiä ja autuaita. Miten ikinä he saivat ravintoa liturgiasta, jota he eivät ymmärtäneet? Vai ymmärsivätkö sittenkin?
Ja tänä päivänä, kun maailma on kansainvälisempi kuin koskaan, miksi nyt pitäisi väheksyä yhtenäisen liturgisen kielen merkitystä? Sehän juuri korostaa kirkon ykseyttä.
Entä sitten kulttuuri? Omasta mielestäni ainakin kristinuskon kulttuuri - usko, oppi, tavat ja
kultti - ylittää paikalliset rajat. Se on perustavampi tekijä kuin mikään kulttuuri. Se ei ole kulttuurista riippumaton, muttei kulttuurin orja. Kristinusko ei niinkään mukaudu kulttuuriin, vaan päinvastoin: kulttuuri kehittyy kristinuskon vaikutuksesta kohti yhä suurempaa ykseyttä. Ykseyttä moninaisuudessa.