lauantai 12. kesäkuuta 2010

Mitä kirkko tekee, tavoittelee?

Yhdessä Itämeren rantamaassa asuva katolilainen esitti eräässä keskustelussa hankalan kysymyksen: Mitä kirkko tekee? Mitä se oikein tavoittelee? Alla osa keskustelusta, joka kysymyksestä seurasi ja jota pääsin seuraamaan:

Kysymys on hyvä, ja siihen voidaan vastata monella eri tavalla. Kysyjän tarkoitus oli tiedustella, mikä kirkon elämässä ja toiminnassa todella on tarpeellista ja vastaako käytäntö sitä, mitä tavoitellaan.

Salus animarum suprema lex. Sielujen pelastus on ylin laki. Jos lähdemme tästä ajatuksesta liikkeelle, voisimme ajatella, että kirkon pitäisi nimenomaisesti julistaa ja puolustaa totuutta, viettää vapaasti sakramentteja - olettaen tietysti, että me ihmiset vielä uskomme, että sielujen pelastus on jotakin todellista ja että se silloin myös tarvitsee jotakin todellista "ravintoa": rippiä ja eukaristiaa. Edellytys tälle on vielä se, että me ihmiset opimme ymmärtämään, mistä ripittäydymme ja mitä eukaristia merkitsee. Siihen tarvitaan julistusta, opetusta.

Hyvä näin. Uskonnonvapaushan takaa tämän kaiken? Kyllä ja ei. Elämme toisaalta kuitenkin ajassa, jolloin autenttinen katolinen elämä on maallistuneen ja joskus vihamielisenkin yhteiskunnan keskellä yhä vaikeampaa. Tulemme lähemmäs konkretiaa. Jos kohta voimmekin osallistua kirkon elämään, ei enää ole niin varmaa, että kirkko uskaltaa julistaa yksinkertaisesti ja selvästi.

On kysyttävä, miksi kirkon sanoma jää monesti vaisuksi, hiljaiseksi, epäselväksi, kaksimerkityksiseksi. Onko syynä se, että sitä ei enää osata kuunnella, vai se, että sitä ei haluta julistaa selvästi? Luultavasti kumpikin.

Keitä kirkko, jos tämä näkemys vastaa todellisuutta edes osittain, silloin kuvittelee palvelevansa? Haluaako se säilyttää yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa ja saada hiljaisen hyväksynnän sekulaarin maailman edessä? Vai haluaako se riskeerata maallisen merkityksensä ja valtansa totuuden puolesta?

Ikävä kyllä monesti näyttää siltä, että kirkko on enemmän kiinnostunut ja huolissaan edellisestä kuin jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Sillä emmehän voi sanoa, että nyky-Euroopassakaan kaikki olisi kristillisen uskon ja moraalin kannalta niin hyvin, ettei ristiriitaa kirkon ja maailman oikeudenmukaisuuskäsityksen välillä olisi. Totta, tasa-arvo on edistynyt, mahdollisuudet ovat tasoittuneet eri yhteiskuntaluokkien välillä jne., mutta samaan aikaan olemme tulleet kylmiksi ja laskelmoiviksi hyötyhirviöiksi, jotka hyväksyvät abortit, homoliitot ja vapaan seksin, jotka viis veisaavat ylikansallisten yhtiöiden kyseenalaisesta toiminnasta.

Kirkko sanoo aivan oikein, että se haluaa puolustaa ihmiselämää, perinteistä perhettä jne. Miten se tämän tekee, on kuitenkin toinen kysymys. Voitaneen sanoa ilman erityistä piikittelyn tarvetta, että olisi aika siirtyä sanoista tekoihin. Sanat eivät riitä. Ja jos kirkon valta maalliseen päätöksentekoon nähdenkin on vähän niin ja näin, niin ehkäpä olisi aika vähintäänkin puolustaa ja tukea ja auttaa niitä katolisia perheitä, jotka vielä ovat ja haluavat elää kirkon yhteydessä. Ja kasvattaa lapsensa kirkon uskossa. Ehkäpä pitäisi uudelleen miettiä kirkon toimintatapoja ja sitä, mitä ja millä tavalla kirkko tarjoaa tätä "suojaa".

Ovatko kirkon toimintamuodot, ovatko kirkon toimintojen muodot todella omiaan tukemaan ja vahvistamaan uskossa kasvamista? Tänä päivänä näyttää joskus siltä, että löyhä yhteisöllisyys on tärkeintä, mitä kirkko voi saavuttaa. Puhutaan ympäripyöreitä, vietetään messu ja sakramentit varsin yksinkertaisella tavalla eikä ajatellakaan, että liturgiassa voitaisiin tavoitella "korkeampia" asioita, vaikka juuri ne voisivat ravita monia luottamaan ja uskomaan ja saamaan voimaa maallisessa maailmassa elämistä varten.

Kirkolla on tarjottavanaan paljon enemmän, paljon korkeampaa ja kauniimpaa, kuin mitä se tänään antaa. Kenelle sitä säästellään? Kenen uskoa ja luottamusta lisää se, ettei täydessä mitassa ja laajuudessa tarjota sitä, mitä tarjottavaa on? Vai onko se jotakin salatietoa, jota halutaan tarjota vain valituille?

Mistä tässä kaikessa on kyse? Eikö kirkko usko sanomaansa? Eivätkö pappimme ja piispamme usko siihen, mitä he edustavat, Häneen, jonka persoonassa he sakramentteja viettävät? Toivottavasti niin ei ole.
Tällä tavalla tuo keskustelu suurin piirtein eteni. Ehkä se oli luonteeltaan pessimistinen? Ehkä se oli aavistuksen liioitteleva? Ehkä siihen osallistuneet eivät vain ole ymmärtäneet asioita oikein?

Toisaalta Herra itse sanoi: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampun jalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville" (Matt. 5:14-15).

Miten hyvin kirkko tänään vastaa tuohon viisauteen, siihen voimme yksittäin ja yhdessä aina yrittää vastata. Siihen meidän pitää vastata.


torstai 3. kesäkuuta 2010