Suomi Carlingin Jälkeen -partyjen myötä kaksi vaikeaa eksistentiaalista kysymystä, joihin saapi kommentoida vapaasti jos keksii jotain järkevää sanottavaa:
1) Miksi vanha messu on niin paha ja syntinen asia? Miksi neokatekumenaaliliturgiasta ei ole mitään vaaraa kenellekään mutta vanhaan messuun pitäisi kiinnittää joittenkin pappien mielestä samanlaisia varoitustarroja kuin tupakka-askeihin tai kohta viinapulloihin?
2) Miksi jokin sääntökunta ylpeilee sillä, ettei tuo esille spiritualiteettiaan vaan on onnistunut esittämään hiippakuntapappien yhteisöä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
5 kommenttia:
Hyvä, tosin ehkä hieman vihjaava kysymys.
1) Ei ole myöskään sellaisissa messuissa varoituslappuja, joissa kaikki liturgiset vapaudet on venytetty äärimmilleen...
Vakavasti ottaen kai tuo hysteerinen pelko liittyy siihen, että vanha messu samaistetaan liian paljon kirkolliskokouksen vastaiseen ajatteluun. Eli: vanhan messun ystävä = konsiilin vastustaja.
No paavi oli oheiskirjeessään jyrkästi toista mieltä, ja niinpä ongelma ei ole meidän, vaan niiden, jotka toisin ajattelevat, koska he eivät usko, mitä paavi sanoo. -- Ei kyllä haittaa, jos pelokkaat tahot voisivat oppia luottamaan meihin kirkolliskokoukselle uskollisina ja yhteistyökykyisinä uskovina.
2) Sitä olen kysynyt jo kymmenen vuotta itsekin. Kymmenen vuotta, todellakin. Se on niin hauskassa ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä paavi JP2 aina kaikille sääntökunnille osoittamissaan puheissaan toisti: "Olkaa uskollisia perustajanne karismalle!"
1. Käsite "joidenkin pappien mielestä" on varsin väljä. Onko kaikilta Suomen katolisilta papeilta kysytty erikseen, että olisivatko he halukkaita opettelemaan vanhan messun vieton ja viettämään sitä seurakuntalaisten pyynnöstä? Myös jarrutteleviin vastauksiin voisi reagoida ystävällisellä keskustelulla, jossa tuotaisiin perustellusti esille miksi vanhan messun vietto on tärkeää ja kirkon kannalta hyödyllistä. Samalla voisi paneutua yhdessä papin kanssa niihin seikkoihin, jotka aiheuttavat pelkoja ja epäilyksiä ja pyrkiä löytämään niistä yhteinen ulospääsy asiallisella keskustelulla. Myös tutustuminen ulkomaisiin vanhaa messua viettäviin katolisiin pappeihin saattaa hälventää epäluuloja kotimaassamme toimivilta papeilta. Vanha messu on jo liian kauan ollut skismaattisuuden symboli, nyt on aika tehdä siitä katolilaisuuden symboli!
2. Sääntökunnat päättävät sisäisesti pysyvätkö uskollisina perustajansa spiritualiteetille vai väljähtyvätkö ajan myötä.
Kakkoskysymykseen palatakseni minun on todettava, ettei haitta juurikaan kohdistu meihin sielunhoidon objekteihin vaan enemmänkin sääntökuntaan itseensä. Sivustakatsojana sitä vain siunailee, jos lukee sääntökuntien prekonsiliaarisia statuutteja yms. ohjeistuskirjallisuutta. On nääs vähän toinen meininki niissä. Ja ne olivat siis siltä ajalta joka oli paha ja jolloin oltiin etäännytty perustajan karismasta ;D Kutsumusten puolesta rukoileminen on lähinnä vitsi, jos tarjolla on tiukat lupaukset ja hiippakuntapapin elämä ilman spiritualiteettia. Vähän kuin tilaisi Big Mac -aterian ilman hampurilaista ja ranskalaisia. Tähän liittyy myös kyllä-Jumala-duunit-hoitaa -ajattelu eli vokaatioiden eteen ei tehdä yhtikäs mitään, pikemminkin päinvastoin.
Niin, nyt on tietääkseni niin, että papeilta on järjestelmällisesti kysytty, mutta he eivät ole antaneet minkäänlaista vastausta.
Kyllä, papeilta on kysytty ja yhtään ainoaa vastausta ei ole tullut.
Lähetä kommentti