1) Rakkaus vanhaa liturgiaa kohtaan ei ensisijaisesti yleensä nouse uuden liturgian vastustamisesta vaan vilpittömästä kiinnostuksesta ja kiintymyksestä vanhan liturgian rikkaampaan ja monipuolisempaan elekieleen, sen keskittymisestä voimaakkaasti eukaristisen uhrin mysteeriin. Siksi vanhan messun ystävien toive varmaankin on, että pappi, joka vanhaa messua viettää, tekee niin rakkaudesta kyseistä liturgiaa kohtaan.
2) Vanhaan messuun erikoistuneet papit liittävät antamansa pastoraalisen ja katekeettisen ohjauksen läheisesti yhteen ikiaikaisten liturgisten käytäntöjen kanssa. Monille tämä lähestymistapa sekä syventää uskonkysymysten ymmärrystä että vahvistaa heidän arvostustaan jokaista kauniisti vietettyä liturgiaa kohtaan.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa paavin sanat:
Nämä kaksi kirkon ”rukouksen säännön (lex orandi)” ilmaisumuotoa eivät mitenkään johda ”uskon säännön (lex credendi)” jakautumiseen. Ne ovat itse asiassa ainoan roomalaisen riituksen kaksi käytäntöä. (Summorum Pontificum, 1)
Vanhan messun ja uuden messun sisältö ja niiden teologia ovat pohjimmiltaan yhden ja saman katolisen uskon kaksi erilaista ilmentymää. Siksi minusta on sääli, että monesti kuitenkin vanhaa messua viettäviä pappeja ja siitä hengellistä ravintoa saavia uskovia katsotaan karsaasti. Ilmeisesti heitä pidetään kuitenkin uhkana, vaikka paavi tai hänen edustajansa mitä sanoisivat. Ilmeisesti vanhaa liturgiaa pidetään sittenkin vähemmän hyväksyttävänä kuin uutta, vaikka kirkon laki muuta sanoo. Se on hyvin ikävä asenne. Kysymyshän on pappeuden sakramentin saaneista miehistä, eikä sakramentti erottele heitä millään tavalla.
3) Joillakin suuresti arvostamillanikin ihmisillä tuntuu olevan epäilys siitä, että vanhan liturgian ystävät jollakin tavalla aiheuttaisivat hajaannusta. Se on varmaankin mahdollista, mutta tuskin todennäköistä -- tosin tietenkään en voi puhua kaikkien puolesta ja varmasti ylilyöntejä sattuu, puolin ja toisin --, mutta ennen kaikkea pyytäisin kaikkia tämänkin tekstin lukijoita ensin miettimään omia tekojaan ja asenteitaan.
Minkälainen luonteeltaan on se hajaannus, mitä pelätään? Onko se sitä, että kirkossa on monia hengellisiä teitä: spiritualiteetteja ja liikkeitä, sääntökuntia ja apostolaatteja, jopa eri riituksia? Onko tavoite tukea niitä ja vahvistaa niitä, vai yrittää estää kirkon hyväksymien hengellisten teiden vahvistumista ja kasvamista?
Vai tarkoitetaanko pelätyllä hajaannuksella sitä, että ei enää tunnusteta samaa katolista uskoa? Jos kysymys on tästä jälkimmäisestä, niin mikä siinä yhden uskon tunnustamisessa on olennaista (siis olennaista merkityksessä välttämätöntä)? Sekö, että osallistutaan aina samaan yhteiseen messuun (siis fyysisesti samaan -- tekevätkö kaikki muutkaan ryhmät hiippakunnassa niin)? Vaiko se, että osallistutaan aina messuun, jossa osoitetaan yhteenkuuluvuus uskossa lausumalla tai laulamalla Credo ja rukoilemalla jokaisessa messussa paavin ja piispan puolesta?
Minun mielestäni hajaannusta ja vastakkainasettelua aiheuttaa tällä hetkellä kaikkein eniten sellainen henki, joka osoittaa, että vanhaa liturgiaa yhä syrjitään. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa monet katoliset uskovat ovat joutuneet kärsimään siitä, että heidän täysin legitiimi liturginen toiveensa on ollut hyljeksitty. Nyt, kun Rooman piispa ja apostoli Pietarin seuraaja on antanut vanhalle liturgialle jälleen hyväksytyn ja vapaan aseman osana roomalaista riitusta, on sen viettämisen ja siihen osallistumisen tahallinen hankaloittaminen merkki todellakin paavin tahdon vastaisesta asenteesta. Se on suuri epäoikeudenmukaisuus ja vääryys, joka pahimmillaan voi olla todellinen syy hajaannukseen ja ykseyden rikkoutumiseen. Toivottavasti sellaista ei esiinny.
Loppuhuomautus: En tunne ainuttakaan vanhassa messussa kävijää, joka ei olisi iloinen ja kiitollinen jokaisesta hiippakunnassamme vietetystä messusta. Kyllä vanhan liturgian ystävien kärsivällisyys kestää, mutta miksi sitä pitää venyttää, kenen etua silloin ajetaan?
Omnes cum Petro ad lesum per Mariam!
Päivitetty 2.4.2009 Q
Tekstit
2 kommenttia:
Totta joka sana!
Olen ollut kovin hämmentynyt joistakin asenteista maassamme. Perheemme on alusta saakka käynyt seurakunnassa, jossa on vietetty (täysin laillisesti!) "vanhaa messua". Siinä ei ollut mitään outoa tai ihmeteltävää, vaan messua jopa vietettiin paikallisen piispan kappelissa... Siellä menimme naimisiin ja siellä lapsemme kastettiin.
On ollut todella surullista ja hämmentävää, että Suomeen muutettuamme meistä on joidenkin taholta yritetty tehdä jonkinlaisia lainsuojattomia, täysin PAAVIMME tahdon unohtaen.
Minä en oleta, että kaikki uskovat olisivat millään tapaa kiinnostuneita liturgian vanhemmasta muodosta. Tämä on täysin ok. En kuitenkaan voi millään tapaa hyväksyä sitä, että minun tulisi jotenkin pyytää anteeksi sitä, että pidämme "vanhasta messusta" ja että perheenä koemme sen meille tärkeäksi. Se on myös ollut lapsellemme suuri oppintunti aivan alusta saakka. Nimen omaan lapsi tutustuu uskoonsa kaikilla aisteilla ja lapsemme onkin alusta saakka pitänyt "vanhasta messusta".
Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja olen sitä mieltä, että meille kuuluvat Suomessa aivan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin katolilaisille missä tahansa muualla. On täysin ymmärrettävää, että tilanteemme täällä on eri kuin jossakin suuremmassa hiippakunnassa. Sen sijaan on täysin väärin, jos hiippakunnassamme on henkilöitä, jotka haluavat rajoittaa tämän liturgian viettoa ideologisista syistä.
Kuka ensimmäisenä nostaa kätensä ja kertoo tietävänsä paremmin kuin paavimme? Jos tälläistä tapahtuu sanoin tai teoin, meidän on mielestäni aika viedä asia ylemmille tahoille. Itselläni ei olisi niin väliä, mutta lapsillamme on oikeus harjoittaa uskoaan kummassakin messun muodossa ilman taistelua...
Yksi oudoimmista piirteistä tässä kaikessa on se, että "vanhan messun ystävät" Suomessa ovat myös ihmisiä, jotka menevät (Novus Ordo!) messuun vähintään jokaisena sunnuntaina ja velvoittavana juhlapyhänä. On siis täysin outoa yrittää tehdä heistä jonkinlaisia uuden messun vihaajia! Se on väärin ja loukkaavaa.
Elämämme olisi kohtuullisen vaikeaa, jos meidän pitäisi vihata ja vastustaa Helsingin hiippakuntalaisina novus ordoa. Novus ordo on vähän kuin Vaasan ruispalat, sitä on joskus pakko ostaa kun kaupoissa ei ole muutakaan sen vuoksi, että se on suomalaisen rahvaan suosikkileipä. Mutta se, että enemmistö haluaa jotain, esimerkiksi käydä sunnuntaisin kirkossa tai jossain sitä etäisesti muistuttavassa rakennuksessa kuuntelemassa kun PVC-kasukkaan pukeutunut mies lukee kirjasta lauseita mikrofoniin leveän pöydän takaa parin tuikun välistä ja välillä tuijottaa yleisöään, ei tarkoita sitä, että tähän tarvitsisi tyytyä. Jos haluaa liturgista laatua, siihen tulee olla oikeus.
Lähetä kommentti