Hiljaisuudesta

Joskus messussa tuntuu siltä, kuin hiljaisuus olisi pelottavaa. Ehkä se joskus onkin, mutta eikö juuri hiljaisuudessamme sydämemme parhaiten kuule, mitä sanottavaa Jumalalla on?

Isä Finiganilla on varsin mielenkiintoinen kirjoitus hiljaisista hetkistä messussa. Kannattaa lukea:

http://the-hermeneutic-of-continuity.blogspot.com/2010/06/different-kinds-of-silence-at-mass.html

Mitä kirkko tekee, tavoittelee?

Yhdessä Itämeren rantamaassa asuva katolilainen esitti eräässä keskustelussa hankalan kysymyksen: Mitä kirkko tekee? Mitä se oikein tavoittelee? Alla osa keskustelusta, joka kysymyksestä seurasi ja jota pääsin seuraamaan:

Kysymys on hyvä, ja siihen voidaan vastata monella eri tavalla. Kysyjän tarkoitus oli tiedustella, mikä kirkon elämässä ja toiminnassa todella on tarpeellista ja vastaako käytäntö sitä, mitä tavoitellaan.

Salus animarum suprema lex. Sielujen pelastus on ylin laki. Jos lähdemme tästä ajatuksesta liikkeelle, voisimme ajatella, että kirkon pitäisi nimenomaisesti julistaa ja puolustaa totuutta, viettää vapaasti sakramentteja - olettaen tietysti, että me ihmiset vielä uskomme, että sielujen pelastus on jotakin todellista ja että se silloin myös tarvitsee jotakin todellista "ravintoa": rippiä ja eukaristiaa. Edellytys tälle on vielä se, että me ihmiset opimme ymmärtämään, mistä ripittäydymme ja mitä eukaristia merkitsee. Siihen tarvitaan julistusta, opetusta.

Hyvä näin. Uskonnonvapaushan takaa tämän kaiken? Kyllä ja ei. Elämme toisaalta kuitenkin ajassa, jolloin autenttinen katolinen elämä on maallistuneen ja joskus vihamielisenkin yhteiskunnan keskellä yhä vaikeampaa. Tulemme lähemmäs konkretiaa. Jos kohta voimmekin osallistua kirkon elämään, ei enää ole niin varmaa, että kirkko uskaltaa julistaa yksinkertaisesti ja selvästi.

On kysyttävä, miksi kirkon sanoma jää monesti vaisuksi, hiljaiseksi, epäselväksi, kaksimerkityksiseksi. Onko syynä se, että sitä ei enää osata kuunnella, vai se, että sitä ei haluta julistaa selvästi? Luultavasti kumpikin.

Keitä kirkko, jos tämä näkemys vastaa todellisuutta edes osittain, silloin kuvittelee palvelevansa? Haluaako se säilyttää yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa ja saada hiljaisen hyväksynnän sekulaarin maailman edessä? Vai haluaako se riskeerata maallisen merkityksensä ja valtansa totuuden puolesta?

Ikävä kyllä monesti näyttää siltä, että kirkko on enemmän kiinnostunut ja huolissaan edellisestä kuin jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Sillä emmehän voi sanoa, että nyky-Euroopassakaan kaikki olisi kristillisen uskon ja moraalin kannalta niin hyvin, ettei ristiriitaa kirkon ja maailman oikeudenmukaisuuskäsityksen välillä olisi. Totta, tasa-arvo on edistynyt, mahdollisuudet ovat tasoittuneet eri yhteiskuntaluokkien välillä jne., mutta samaan aikaan olemme tulleet kylmiksi ja laskelmoiviksi hyötyhirviöiksi, jotka hyväksyvät abortit, homoliitot ja vapaan seksin, jotka viis veisaavat ylikansallisten yhtiöiden kyseenalaisesta toiminnasta.

Kirkko sanoo aivan oikein, että se haluaa puolustaa ihmiselämää, perinteistä perhettä jne. Miten se tämän tekee, on kuitenkin toinen kysymys. Voitaneen sanoa ilman erityistä piikittelyn tarvetta, että olisi aika siirtyä sanoista tekoihin. Sanat eivät riitä. Ja jos kirkon valta maalliseen päätöksentekoon nähdenkin on vähän niin ja näin, niin ehkäpä olisi aika vähintäänkin puolustaa ja tukea ja auttaa niitä katolisia perheitä, jotka vielä ovat ja haluavat elää kirkon yhteydessä. Ja kasvattaa lapsensa kirkon uskossa. Ehkäpä pitäisi uudelleen miettiä kirkon toimintatapoja ja sitä, mitä ja millä tavalla kirkko tarjoaa tätä "suojaa".

Ovatko kirkon toimintamuodot, ovatko kirkon toimintojen muodot todella omiaan tukemaan ja vahvistamaan uskossa kasvamista? Tänä päivänä näyttää joskus siltä, että löyhä yhteisöllisyys on tärkeintä, mitä kirkko voi saavuttaa. Puhutaan ympäripyöreitä, vietetään messu ja sakramentit varsin yksinkertaisella tavalla eikä ajatellakaan, että liturgiassa voitaisiin tavoitella "korkeampia" asioita, vaikka juuri ne voisivat ravita monia luottamaan ja uskomaan ja saamaan voimaa maallisessa maailmassa elämistä varten.

Kirkolla on tarjottavanaan paljon enemmän, paljon korkeampaa ja kauniimpaa, kuin mitä se tänään antaa. Kenelle sitä säästellään? Kenen uskoa ja luottamusta lisää se, ettei täydessä mitassa ja laajuudessa tarjota sitä, mitä tarjottavaa on? Vai onko se jotakin salatietoa, jota halutaan tarjota vain valituille?

Mistä tässä kaikessa on kyse? Eikö kirkko usko sanomaansa? Eivätkö pappimme ja piispamme usko siihen, mitä he edustavat, Häneen, jonka persoonassa he sakramentteja viettävät? Toivottavasti niin ei ole.

Tällä tavalla tuo keskustelu suurin piirtein eteni. Ehkä se oli luonteeltaan pessimistinen? Ehkä se oli aavistuksen liioitteleva? Ehkä siihen osallistuneet eivät vain ole ymmärtäneet asioita oikein?

Toisaalta Herra itse sanoi: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampun jalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville" (Matt. 5:14-15).

Miten hyvin kirkko tänään vastaa tuohon viisauteen, siihen voimme yksittäin ja yhdessä aina yrittää vastata. Siihen meidän pitää vastata.

No comments

Sakramentti kotiin?

Ruotsissa käydessäni osallistuin suureen pontifikaalimessuun. Palatessani paikalle kommuuniolta, huomasin, kuinka muuan nuori nainen piti sormissaan pyhää hostiaa siitä huolimatta, että kaksi miestä yritti puhua hänelle järkeä. Pitkän hetken jälkeen, nainen lopulta suostui syömään hostian.

Messun jälkeen ruotsalainen pappi jutteli naisen kanssa. Nainen oli halunnut viedä sakramentin kotiin palvottavaksi. Kuinka kaunis tavoite, mutta kuinka hurja ajatus!

Kommuunio on nautittava välittömästi. Kenelläkään ei ole oikeutta viedä sakramenttia kirkosta pois. Sakramentin väärinkäyttö on ehdottomasti tuomittava. Sehän on ihan oikea sakrilegio sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämä tapahtuma antaa jälleen yhden esimerkin ja syyn lisää sille vaatimukselle, että käsikommuuniosta on luovuttava.

Sanoista tekoihin

Aivan kuin kuiskaus olisi kuultu. Turussa on otettu käytännöksi jakaa kommuunio kahdessa muodossa niin, että pappi upottaa pyhän hostian kalkkiin ja antaa sitten kommuunion kielelle.

Tämä on erinomainen ratkaisu.

Ensinnäkin siinä toteutuu kommuunio kahdessa muodossa, mikä joillekin on tärkeää.

Toisaalta kielikommuunio on aina hyvin kunnioittava tapa vastaanottaa kommuunio. Siinä eukaristia ei ole vain ateria (leipä, jota revitään paloiksi ja syödään käsin) vaan todellakin jotakin yliluonnollista, kun me voimme ottaa vastaan Herran ruumiin sielumme ravinnoksi, ilman että meidän täytyy sitä käsin edes koskea — papin kädethän juuri on pyhitetty siihen tehtävään. Eihän käsikommuuniosta ulkoisesti ollenkaan aina välity pyhyys ja arvokkuus — Jumalan kohtaaminen. Uskovien sisäistä valmiutta en arvioi. Mutta onhan selvä, että jos jotakuta rakastaa paljon, hänelle haluaa näyttää parastaan.

Tämä tapa myös lähentää meitä merkittävästi ortodokseihin, jotka saavat kommuunionsa lusikalla molemmat muodot sekotettuina. Siitä tavasta olisi kiva kuulla lisää.

Onnittelut Turun seurakunnalle, joka on tehnyt hienon ratkaisun! On helppo uskoa, että se kasvattaa ei vain nykyisiä vaan myös tulevia katolilaisia yhä suurempaan eukaristiseen hurskauteen. Ja se, jos mikä, on tärkeää.

Piispa ja liturgia

Uusimmassa Fides-lehdessä (05/2010) oli pitkä piispan haastattelu, jossa puututtiin myös liturgiaan. Tässä siihen liittyvä kohta:

Liturgiaan liittyen pyhä isä on myös kannustanut ottamaan mallia siitä, miten paavillisia liturgioita vietetään Roomassa. Nehän ovat television ja internetin välityksellä nähtävissä kaikkialla maailmassa. Piispa Teemu iloitsee silminnähden tästä ajatuksesta. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että paavin messuista voi aina katsoa, millä lailla tehdään, koska varmasti siellä halutaan tehdä kaikki niin kuin kuuluu tehdä. Se on niin sanotusti oikein toimitettua liturgiaa, ja kaunista. Minusta on hyvä ajatus, että katsotaan, mitä siellä on, niin sitten me toimimme oikealla tavalla. Hyvä periaate!”

Paavin messut ovat "oikein toimitettua liturgiaa". Piispan mielestä on hyvä katsoa, "mitä siellä on", jotta — ilmiselvästi hän sitä tarkoittaa — sitten meilläkin tehtäisin samoin, jotta "sitten me toimimme oikealla tavalla".

Aika paljon sanottu! Sehän tarkoittaa, jos otamme piispan sanat tarkasti, että muun muassa näitä paavin liturgioissa uudelleen noudatettaviksi otettuja periaatteita pitäisi seurata tai ainakin niitä pitäisi entistä useammin ottaa käyttöön liturgiassa myös Suomessa:

1. Krusifiksi keskellä alttaria -- tämä on tärkeä muutos, jota kardinaali Ratzinger jo vaati, jotta korostuisi se seikka, että kaiken liturgian keskipisteenä on Kristus itse.
2. Kommuunion vastaanottaminen kielelle polvistuneena -- tämä on ollut käytäntönä paavinmessuissa jo pari vuotta (itse asiassa se on kirkon yleismaailmallinen normi, josta on annettu poikkeuslupia).
3. Hiljaisuuden hetket -- liturgiassa aktiivinen osallistuminen voi olla myös aivan hiljaista ja paikallaan olevaa.
4. Latinan käyttö -- kirkko on kansainvälisempi kuin koskaan. Yhteyden tunne kasvaa, mikäli mahdollisimman suuri osa liturgiasta on yhteistä myös kielellisesti.

Kiitos piispalle viisaista ohjeista. Ottakaamme mallia paavillisista liturgioista!

Paavillisia liturgisia ohjeita

Paavin liturgisten viettojen toimisto on julkaissut joitakin liturgisia periaatteita, joiden varaan paavilliset liturgiat rakentuvat. Periaatteet on koottu toimiston verkkosivuille:

http://www.vatican.va/news_services/liturgy/details/ns_liturgy_20091117_approfondimenti_en.html

Toivottavasti saamme niitä pian käännettyinä! Toivottavasti ne vaikuttavat myös käytäntöihin hiippakunnissa!

Liturginen luovuus etäännyttää Jumalasta

Paavin liturgiseen lähipiiriin noussut monsignore Nicola Bux on jälleen kerran lausunut viisaita sanoja liturgiasta. Tässä se, mitä Rorate Caeli haastattelusta on englanniksi kääntänyt:

From an interview with Msgr. Nicola Bux published last month in the Italian blogosphere:

Then, not too surprisingly, he affirms: “The sense of sin has been weakened by the dilution of the sacrality of the liturgy. There is a close link between ethos and worship.” What do you mean? “That we today have lost values because we often do not give God a worthy worship at Mass. And many atheists ought also to live as if God exists.” (E molti anche atei dovrebbero vivere come se Dio esistesse) But let us return to the liturgical aspect: “People need the sense of the sacred in order to discover God. Sin is a negation of God, but if even when assisting Mass we live far from God, how is it then possible to avoid sin?” Then he specifies: “The liturgy is sacred, divine and glorious; it is vertical in the sense of tending towards the High, towards Beauty and Heaven. It is not something circular or horizontal, some kind of sports stadium, assembly or party. The idea of a fruitful and creative liturgy inevitably loses the sense of the sacred and therefore alienates us from God and draws us near to sin. The people, who are much more intelligent than one gives them credit for, perceive where the sacred is. It is not something abstract but a concrete thing. And it says so in the Gospel. "The woman wished to touch the cloak of Christ. In order to defeat sin, there is a need for certain, unequivocal and firm signs, not fluctuating, unstable ones.”

Therefore creative liturgy creates damage: “Many, especially after the Council, ceded to this unhealthy notion of creativity, but it was not the fault of the Council, as the Council never abrogated or cancelled the liturgy of all times (liturgia di sempre). A sloppy, manipulated and -- even worse – violated Mass is an obstacle to the sacred and alienates the people from the Church. To celebrate creative Masses is a profanation of the sense of the sacred, because it brings us away from God. The minister of the cult must never be an actor, often a mediocre one at that and a source of scandal, but should think that his principal duty is to serve God, never his own unbridled desire to play the protagonist. Only by recuperating or restoring a correct vertical liturgy, can we limit in part the effects of sin, thus rediscovering God.”

Los Angelesissa valta vaihtuu

Tänään paavi nimitti San Antonion arkkipiispan Jose Gomezin Los Angelesin seuraajapiispaksi. Edistyksellisenä tunnettu kardinaali Mahoney siirtynee eläkkeelle jo ensi vuonna, joten vuoden kuluttua peräsimeen tuleekin tiukempi mies.

Arkkipiispa Jose Gomez on syntynyt Meksikossa 1951. Hän on Opus Dein numeraari, opiskellut teologian tohtoriksi Navarran yliopistossa Espanjassa, samassa paikassa kuin meidänkin OD-pappimme. Hänet vihittiin papiksi 1978, piispaksi 2001.

San Antoniossa arkkipiispa Gomezia on opittu arvostamaan vanhan liturgian aseman merkittävästä parantamisesta aikaisempaan nähden.

Los Angelesin arkkihiippakunnassa on 4,6 miljoonaa katolilaista (39,7% väestöstä). Siellä toimii yli 1100 pappia, yli 600 veljeä ja lähes 2000 sääntökuntasisarta.

Hiljaisen messun asennoista

Monet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että vanhassa messussa on monenlaisia käytäntöjä polvistumisen, seisomisen ja istumisen suhteen. On totta, että asentojen moninaisuus on rikkautta, on niitä toki ennenkin yritetty vähän ohjata.

Tässä yksi tapa. Kommentoikaa, jos on toisia käytäntöjä.

• Seiso, kun pappi saapuu alttarille.
• Polvistu, kun pappi lausuu askelrukoukset, epistolan, gradualen, hallelujan tai tractuksen.
• Seiso, kun pappi lukee evankeliumia.
• (Istu, kun pappi lukee ilmoitukset ja saarnaa.)
• (Seiso, kun pappi lausuu Credon; polvistu sanojen "Et incarnatus est..." kohdalla.)
• Istu evankeliumin tai Credon jälkeen.
• Polvistu Sanctuksen alusta kommuunioon loppuun asti.
• Istu kommuunion jälkeen, kun pappi puhdistaa maljaa.
• Seiso, puhdistamisen jälkeen, kun pappi lausuu "Dominus vobiscum" ja rukoilee postcommunion.
• Polvistu "Ite missa est" -sanoja ja loppusiunausta varten.
• Seiso loppuevankeliumia varten; polvistu, kun pappi lausuu "Et verbum caro factum est...".
• Seiso, kunnes pappi on poistunut kuorista.
• Polvistu loppurukouksia varten.

Meillä monesti on hiljaisen ja lauletun messun välimuotoja. Niissä on hyvä muistaa, että kun lauletaan, seistään.