Paavi nimitti tänään pikku-Ratzingeriksikin nimitetyn Toledon arkkipiispan, kardinaali Antonio Cañizares Lloveran uudeksi jumalanpalveluskongregaation ykkösmieheksi. Kuten kuvasta näkyy, kyseinen kirkonmies ei kavahda vanhaa messua. Lisää yhtä hurjia kuvia osoitteessa http://www.kreuz.net/article.8307.html
Tekstit
12 kommenttia:
Erinomainen uutinen. Uskonopin tunteminen ja liturgia kuuluvat yhteen, ja molemmissa Canizaresilla on erinomaiset "paperit". Lisäksi hänet tunnetaan Espanjassa suorasanaisena katolisen moraalin puolustajana hallituksen linjaa vastaan. Niin kuin monista blogeista voi lukea, paavi on ottanut liturgiseksi kanssataistelijakseen vielä samanmielisemmän apurin kuin Arinze (joka tunnetusti ei ollut mikään vanhan messun ystävä).
Muistakaamme, että Canizaresin tehtävät Vatikaanissa ovat sisällyttäneet jäsenyydet nimenomaan Ecclesia Dei -komissiossa ja Uskonopin kongregaatiossa.
Tosiasia on se, että paavi tietää, että jos hän haluaa liturgisesti jotakin aikaiseksi oman pontifikaattinsa aikana, hänen on aloitettava pian. Kaikki merkit viittaavat siihen, että jotakin taas pian tapahtuu.
Liittyykö kuvaan sekin, että paavi keväällä vierailee Montecassinossa, pyhän Benedictuksen haudalla, ja on kutsunut sinne kaikkien benediktiiniluostarien apotit (ja abbedissat?)?
Ken elää, se näkee.
No tosta verhosta sais parille slummin lapselle jouluiset vaatteet....
Onhan se silti ihan komean näköstä kun joku vaivautuu pukeutumaan perinteisesti.
Muistakaamme, että henki on tärkeämpi kuin kirjain. Ja juuri siksi TLM on parempi kuin NO -kunnioittavampi.
Liturginen kauneus on toki kauneutta ja Evankeliumin suosittelemaa -muistakaamme, ettei se kuitenkaan ole itsetarkoitus!
"No tosta verhosta sais parille slummin lapselle jouluiset vaatteet...."
Jotain tällaista sanoisi Kustaa Vaasa. Tosin verhot menisivät Tukholman hoviin lipastojen päälle.
Muutama Reja voitaisiin purkaa ja korjata muutaman kirkon ruostunut aita?
-Ei millään pahalla, mutta miksi
liturginen kauneus on niin kova pala nykyajan katolilaiselle?
:-)
Hyvää adventin aikaa sinnekin!
Lisätään löylyä:
mariaimmaculatan kanssa samoilla linjoilla. Kaunis liturgia ja liturgian ulkopuoleinen "triumfalismi" ovat kaksi eri asiaa. Siksi pidän ao. kardinaalista enemmän messukasukassa ja mitrassa.
Niin ja tiaarasta ja kantotuolista luopuminen oli oikea päätös ajassa, jossa Itä-Rooma on historiaa ja kruunut ovat ainoastaan pseudomonarkkien ja sarjakuvahahmojen pukeutumiskavalkaadissa.
Tosin tässä sedia gestatoriassa istuvan (vastavalitun) paavinhan edessä poltettiin kolme kertaa jotain pellavaista (?) ja lausuttiin : "Sancte Pater sic transit gloria mundi" eli "Pyhä Isä, niin katoaa maallinen loisto". Tämä oli kaunista.
Toi polttelu paavin edessä oli uutta mulle ;-) ihan hienoa ele, mustakin.
Onhan ne oopperakledjut tavallaan ihan upeita kirkonmiehillä, mutta olkootpa he (kirkonmiehet, siis) aina nöyrempiä, kuin oopperalaulajat ja vallanpitäjät, joilla sirkuskuteet kuluvat päällä viranpuolesta.
Vallanpitäjistä ei ole ihmeempää kokemusta mutta oopperadiivoista kyllä, ja ainakaan nöyriksi en menisi useita sanomaan.
kristityn ensimmäinen hyve on nöyryys. Ilman sitä, mikään muukaan ei kasva.
Ymmärrän MI:n ja ED:n järkeilyn, mutta en ole samaa mieltä varauksetta, sillä samoilla argumenteilla voidaan sitten perustella roppakaupalla muutakin liturgista ja kirkkoarkkitehtuurista tuhovimmaa. Ja sitähän on paljon tehty, nähty ja koettu.
Tosiasiassa kauneus liturgiassa ja kirkollisessa elämässä on jotakin, joka on tehty ja maksettu toisaalta Jumalan kunniaksi ja toisaalta kaikkien niiden iloksi ja ennakko-odotusten vahvistamiseksi, jotka ko. kirkossa käyvät. Tarkoitus on tuoda silmien eteen jotakin ylevää (suorastaan transsendenttia), kappale taivaan ilosta. Siksi ei ennen vanhaan ollut köyhiltäkään vaikeaa saada taloudellista tai muuta apua kirkkojen koristamiseen. (Eikä sen puoleen kunnon musiikin aikaansaamiseenkaan ...)
Mutta tietysti nykyään kaikki on toisin, kirkot ovat autioita, papisto pukeutuu farkkuihin ja t-paitoihin (piispoja myöten). Piispat ja kardinaalit kulkevat korkeintaan clergymanissä (ei cappamagnassa ainakaan), kasukat on tehty polyesteristä ja kalkit savesta. Siinä sitä Jumalan kunniaa, jota ihmisetkin sitten osoittavat tullessaan kirkkoon, ei ykkösissään, vaan löhöasuissaan, jos sitä (monesti) vähäistä kangasmäärää edes siksi voi sanoa.
Mutta tämänhän on vain minun mielipiteeni ;)
Niin, tätä voisi kommentoida pitempäänkin. Mistä tulee liturginen kauneus? Miten se on luotavissa? Riittääkö tahto-yritys-asenne? Tähän voi olla monta mielipidettä. Mikä ongelma on triumfalismissa sinäänsä, paitsi ajatus, että se olisi jotenkin häpeällistä? Ikäänkuin emme olisi varmoja perinteistämme. Sanoivathan protestantitkin : me emme tarvitse juhlallisia liturgioita, järki-usko riittää. Mutta mistä ja miten tämä järki-usko konstruoituu liturgiassa?
Itse en usko järki-asenteen soopaan enää ollenkaan. Yhtä lailla voisi sanoa, ettei kirkkotaidetta tarvita enää ollenkaan. Mikä on tämän järki-uskon ilmentymä? Se on mielestäni passiivinen. Taide on aktiivinen ja se kutsuu meitä aktiivisuuteen.
Sen tehtävä on "herätellä sydämet". Ajatteletteko käydessänne Pietarinkirkossa, että olisi pitänyt jättää rakentamatta?
Pienempikin olisi riittänyt? Näin sanoo järki, muttei se ymmärrys, jossa Jumalalle halutaan tuoda enemmän kuin on mahdollista. Tuo pitkä punainen viitta symboloi jotakin. Se on siksi pitkä. Tämän symboliikan ymmärryksen unohtaminen on ollut lähtölaukaus liturgiselle rappiolle.
---
1500-l=Ei riitä! Vielä kauniimmin! (Paavi)
1600-l=Vähempikin riittää! (Protestantit)
1700-l=ummehtunutta riittoisuutta
1800-l=Riittää kun koristellaan... (uustraditionalismi)
1900-l=Liturgia on kone, sen ei tarvitse olla kaunis. (Corbusier)
2000-l=Tämähän vähä riittää (yleiskatolinen asenne)
2007- =Riittääkö tämä? (Paavi)
Vielä pohdin, mitä voisi olla Pyhän mysteerin myötäeläminen liturgiassa? Onko kyseessä syvempi tietoisuus tapahtumasta, kuin pelkkä toteamus -Tämä tapahtuu käsittääkseni?
Mielestäni aitoon uskonnolliseen kokemukseen kuuluu emotinaalisesti rikas ja vavahduttava kokemus, kuin järjelinen toteamus.
Kun ollaan Kaikkein Pyhimmän läsnäollessa on luonnollista kokea pelkoa, kunnioitusta, tervettä alistumista ja sanoa : Jumala en ymmärrä sinua, mutta rakastan sinua. Mielestäni pyhän kokemus tapahtuu toisella tasolla mihin järki ei ulotu. Näin ollen ei ole enää pelkästään merkityksellistä, ymmärrämmekö rituaalin, vaan että sen kautta me uudistumme, niinkuin meitä ennen uudistuttiin. On tarpeetonta korvata juhlallisuutta välttävällä "mataluudella". Se ei vie meitä yhtään lähemmäksi totuutta.
Niin se vinkkeli muuttuu jos katselee mainittuja asioita:
A) ihmisten itsensä koristamisena ja korottamisena
B) Jumalan mysteerin, pyhyyden ja suuruuden palvonnasta käsin.
Reformoitu protestanttinen vinouma pelkää A:ta ja kokee rationalismissaan B:n tarpeettomaksi. Väärässä katolisessa triumfalismissa B:hen sekoittuu de facto A. Se missä menee tämän "väärän" raja on tietenkin tarkastelijasta ja tarkasteltavan intentioista riippuvaista.
"Se missä menee tämän "väärän" raja on tietenkin tarkastelijasta ja tarkasteltavan intentioista riippuvaista."
-Niin, mutta juhlallisuus ei ole sama kuin itsensä korottamista.
Kauneus on Jumalan palvontaa joka itse on kauneus. Ihmisen kyky ja tahto nauttia kauneudesta on lähtöisin Jumalasta. Olisiko sitä harmonian, paratiisin kaipuuta?
Ihmisen taiteen tekeleet ovat aina liikuttavan mitättömiä Jumalaan verrattuna, aivan kuin uskomme ja voimamme kristittynä. Kyse ei ole tästä rinnastamisen arvottamisesta, vaan tahdosta uhrata jumalalle parasta mitä on tarjolla. Tähän ei sovi liturginen passiivisuus ja tarkoituksellinen yksinkertaistaminen. Vrt.Corbusier
Kysyn: Kuinka moni normaali mies (kuten esim. kard. Canizares ymmärtääkseni on) vilpittömästi haluaisi kulkea punaisessa silkkikauhtanassa nykyaikana? ;)
Mielestäni kyseessä on ennen kaikkea nöyryyden teko, jolla oikeasti asennoitunut kristitty (pappi) haluaa tarjota uskoville kirkollisessa tilaisuudessa juuri niitä sydämiä nostattavia esteettis-mystisiä kokemuksia, joista on ollut puhetta.
Totta on se, että jotkut tekevät tuota ihan virheellisistä asenteista käsin, ja se on yksiselitteisesti väärin.
Tosi hyviä pohdiskeluja, kiitos Toledo & all!
Erittäin mielenkiintoista.
Liturgisessa kauneudessa on itseasiassa aika paljon yhteistä musiikin kauneuden ja sen kokemisen kanssa (ja varmaan kaiken kauneuden, kuten on jo täällä sanottu)
Uskon (ja omastakin kokemuksesta tiedän) että pyhyyden kokemus musiikissa ja toisaalta liturgian yhteydessä on psykologisena ilmiönä melko lailla sama.
En siksi panisi liikaa painoa kokemuksille sinänsä. Ne ovat arvokkaita yksilölle, mutta kuten sanottu, samankaltaisia "huippukokemuksia" voi saada muustakin kuin liturgiasta ja uskonnosta yleensä.
Liturginen kauneus on Evankeliumien suosittelemaa. "Opus enim bonum operata est in me" tai jotain sinnepäin.
Vaara syntyykin sitten siitä, että olemme ihmisiä, taipuvaisia syntiin.
Kovin usein liika "prameilu" vaikka oikeistakin syistä johtaa kantajansa ei suinkaan nöyryyteen vaan ylpeyteen. Vaaditaan todella nöyrä ja rakastava "alter Chritus" ettei kolmen metrin cappa magna ja ihmisten kunnioitus pilaa.
-kyseisen kirkonmiehen sieluntilasta mulla ei tietty ole aavistustakaan, sanottakoon. Ja rukoilkaamme aina pappien ja piispojen puolesta! Paavia unohtamatta. Siinä on meillä nöyrä mies, oikea Jumalan palvelija.
Lähetä kommentti