Pahaa sutta ken pelkäisi?

Isä Zuhlsdorfin blogissa on mielenkiintoinen ajatusleikki siitä, mikä kirkon ns. edistyksellisiä voimia oikein kauhistuttaa vanhan messun kannattajissa ja muissa kirkon traditioon ihastuneissa ihmisissä. Kannattaa lukea.

Kysymys on hyvä, ja toivoisin, että sekä me tradition takapirut että nuo edistyksen enkelit voisimme ilman ylilyöntejä joskus vähän keskustella siitä.

Monelle enkelille Vatikaani-kakkonen on todellinen superdogma. Se oli murros kirkon elämässä, sellainen murros, joka ei salli paluuta taaksepäin eikä aikaisempien asiaintilojen mukaan tuomista nykypäivään.

Toisaalta takapiruja leimaa käsitys siitä, että silloinkin, kun Vatikaani-kakkonen hyväksytään, sitä ei voi hyväksyä ilman, että se nähdään vain osana paljon pitempää ja laajempaa kirkolliskokousten ja opetusviran jatkumoa.

Kallistun itse sille kannalle, että takapirujen argumentti on vahvempi. Ja ymmärtääkseni näin ajattelee myös paavi itse. Kuuluisassa puheessaan kuurialle joulukuussa 2005 hän teki eron kirkolliskokouksen hengen ja kirjaimen välille:

The question arises: Why has the implementation of the Council, in large parts of the Church, thus far been so difficult?

Well, it all depends on the correct interpretation of the Council or - as we would say today - on its proper hermeneutics, the correct key to its interpretation and application. The problems in its implementation arose from the fact that two contrary hermeneutics came face to face and quarrelled with each other. One caused confusion, the other, silently but more and more visibly, bore and is bearing fruit.

On the one hand, there is an interpretation that I would call "a hermeneutic of discontinuity and rupture"; it has frequently availed itself of the sympathies of the mass media, and also one trend of modern theology. On the other, there is the "hermeneutic of reform", of renewal in the continuity of the one subject-Church which the Lord has given to us. She is a subject which increases in time and develops, yet always remaining the same, the one subject of the journeying People of God.

... In a word: it would be necessary not to follow the texts of the Council but its spirit. In this way, obviously, a vast margin was left open for the question on how this spirit should subsequently be defined and room was consequently made for every whim.

Ja kuitenkin paavi sanoo (lihavointi minun):

The nature of a Council as such is therefore basically misunderstood. In this way, it is considered as a sort of constituent that eliminates an old constitution and creates a new one. However, the Constituent Assembly needs a mandator and then confirmation by the mandator, in other words, the people the constitution must serve. The Fathers had no such mandate and no one had ever given them one; nor could anyone have given them one because the essential constitution of the Church comes from the Lord and was given to us so that we might attain eternal life and, starting from this perspective, be able to illuminate life in time and time itself.

Vatikaani-kakkosta ei voi siis nähdä jonkun uuden kirkon perustavana kokouksena. Kirkolliskokouksen oikeanlainen ymmärrys edellyttää, että kirkon ikiaikainen usko säilyy, vaikka se ilmaistaisiinkin uudella tavalla (lihavointi minun):

The hermeneutic of discontinuity is countered by the hermeneutic of reform, as it was presented first by Pope John XXIII in his Speech inaugurating the Council on 11 October 1962 and later by Pope Paul VI in his Discourse for the Council's conclusion on 7 December 1965.

Here I shall cite only John XXIII's well-known words, which unequivocally express this hermeneutic when he says that the Council wishes "to transmit the doctrine, pure and integral, without any attenuation or distortion". And he continues: "Our duty is not only to guard this precious treasure, as if we were concerned only with antiquity, but to dedicate ourselves with an earnest will and without fear to that work which our era demands of us...". It is necessary that "adherence to all the teaching of the Church in its entirety and preciseness..." be presented in "faithful and perfect conformity to the authentic doctrine, which, however, should be studied and expounded through the methods of research and through the literary forms of modern thought. The substance of the ancient doctrine of the deposit of faith is one thing, and the way in which it is presented is another...", retaining the same meaning and message (The Documents of Vatican II, Walter M. Abbott, S.J., p. 715).

Tietenkään paavin esitys ei ole lopullinen ratkaisu ongelmaan. Keskustelu voidaan toki viedä siihen pisteeseen, että kysytään, mikä sitten on sitä ikiaikaista opetusta. Monet teologit varmasti riemumielin löytävät tällaisia porsaanreikiä; varmaankin monet väittävät, että nämä "uudet tavat" juuri tekevät mahdottomaksi esimerkiksi viettää vanhaa messua, opettaa uskoa niin kuin sitä vuosisatoja on opetettu -- kysymys-vastaus-muodossa katekismukseen tukeutuen -- vastustaa aborttia ja homoliittoja tms. Ei pitäisi enää korostaa Marian hartautta, järjestää sakramenttikulkueita.

Mistä meitä takapiruja sitten syytetään? Suvaitsemattomuudesta, uudistumiskyvyttömyydestä, tiukkapipoisuudesta, kirkon opin kehityksen vastustamisesta, kirkon jakamisesta. Ikävä kyllä en tuota voi allekirjoittaa, ainakaan silloin, jos tarkoituksemme on seurata kirkon opetusvirkaa uskollisesti ja tarkasti. Silloin mieluummin asetan kyseenalaiseksi niiden vaikuttimet, jotka tradition takapiruja arvostelevat.

Tosiasia on se, että kirkon opetuksen noudattaminen ja sen kunnioittaminen edellyttävät sitä, ettei opetusvirasta poikkeamista erityisesti tarvitse sietää (sehän olisi looginen absurditeetti). Tosiasia on, ettei kirkon opetus päivästä toiseen muutu joksikin päinvastaiseksi; itse asiassa autenttinen opetusviran opetus ei koskaan muutu olennaisen sisältönsä osalta (esim. kysymys naispappeudesta). Toisaalta vanha hyvä maksimi sanoo, että keskustelua voi käydä, ja erimielinen voi kohtuullisesti olla kaikesta muusta paitsi siitä, mikä on kirkon pysyvää opetusta (palasimme takaisin alkuongelmaan).

Uskolliseen takapiruiluun ei myöskään kuulu erityinen tiukkapipoisuus; ei ole meidän asiamme arvostella toisten uskonoppia ja varsinkaan tehdä siitä tuomioita; eikä meillä ole mitään syytä vastustaa kirkon kehitystä, edes opin kehitystä, kunhan se on autenttista oppia -- tässä pitää olla tarkka. On myös huomattava, ettei paljonkaan siitä, mitä kehitystä tapahtuu, ole muuta kuin yksittäisten paimenten pastoraalisia suunnantarkistuksia -- sen hyödyllisyydestä saa olla eri mieltä.

Suurin syytös on kirkon jakaminen. Mielestäni syyttäjien on syytä katsoa peiliin. Jos kirkon ikiaikaisen opetuksen kunnioittaminen, sallittujen ja suositeltujen hartausmuotojen harjoittaminen ja paavin kuunteleminen ja jopa "seuraaminen" on kirkkoa jakavaa, niin silloin voi olla, etten ihan ymmärrä, mitä sanalla "kirkko" oikein tarkoitetaan.

Kristityt on kutsuttu elämään uskon täyteydessä Jeesuksen Kristuksen opetuksen mukaan hänen kirkossaan. Kirkolla on opetus, traditio ja opetusvirka. Pysyttäytymällä kiinni niissä, uskomalla sen, mitä kirkko autenttisesti opettaa ja mihin se meitä kannustaa, me voimme todella tuntea rakentavamme kirkkoa -- ei sellaiseksi kuin me sen haluamme, vaan sellaiseksi kuin Jumala sen haluaa. Uskollisuus kirkon opetukselle ja kirkon rakastaminen kokonaisuudessaan ovat ykseyttä lisääviä, eivät hajottavia seikkoja. Jos totuuden tunnustamisesta seuraa jakaantumista, on syy siinä, että kaikki eivät ole valmiita ottamaan totuutta vastaan.

Kirjeessään piispoille Summorum Pontificumin julkaisun yhteydessä puolitoista vuotta sitten paavi sanoi: "Olkaamme avosydämisiä ja tehkäämme tilaa kaikelle, minkä usko itse sallii." Siinä se. Mielestäni monet meistä ovat aivan liian kiinnittyneitä modaliteetteihin sen sijaan, että kukin meistä pyrkisi kasvamaan nimenomaan sisällöllisesti ja käytännössä paremmaksi kristityksi. Miksi katsomme toistemme tapoja sen sijaan, että sallisimme erilaisuutta keskellämme ja yhdessä todistaisimme Kristuksesta maailmassa?